Professori Juha Siltala on laittanut samojen kansien väliin niin rivimiehen ja -naisen kuin johtajankin tuntemuksia suuressa murrosvaiheessa, missä työelämä ja yhteiskunta ovat olleet toistakymmentä vuotta ja ovat yhä. Tutkija haeskelee palkansaajien, niin duunarin kuin lääkärinkin mahdollisuuksia päättää omista asioistaan, mutta ne tuntuvat olevan vähissä tähän maailmanaikaan. Siltalan mielestä hyvinvointivaltio Suomessa loppui 1991 kansakuntaa kurittaneeseen lamaan, eikä lupsakkaampia, "vanhoja hyviä aikoja" ole näköpiirissä vieläkään. Kaikki on vedetty niin kireälle kuin suinkin pääoman pyynnöstä, ihmiset ovat kireitä niin työkavereilleen kuin kakaroilleenkin, eletään putoamisen pelossa eikä aivan syyttä. Kysymys on Siltalan mukaan "omalla työllään eläneiden ja elävien taloudellisesta tinkimisvarasta, poliittisesta vaikutusvallasta ja henkisestä liikkumatilasta". Vapaudesta ja sen sellaisesta, onko sitä ja jos on niin miten paljon ja kuinka se näkyy.

Kulutusjuhlien ja kasinotalouden humussa päälle kaatuvan laman noteeraamatta jättäneet pörssianalyytikot ja ekonomistit saavat kylmiä väreitä muistellessaan 1990 päättynyttä "laiskan pääoman" aikaa, jolloin ihmisillä kuitenkin riitti töitä ja käteen jäi muutakin kuin palkkakuitti. Aivan erityisen laiskana pidettiin muuten metsäomaisuutta, josta kotimaiset metsäjätit ovatkin hakeutuneet eroon. Laiskan pääoman aikana ei eletty vielä parasta reaalikorkoa hamuavien sijoittajien ehdoilla, energiaa jäi muuhunkin kuin työhön, jotkut tohtivat puhua sellaisestakin kuin hyvän elämän tavoittelusta. Pääomien "vapauttamisen" jälkeen vapautui noin 100 000 ihmistä työstään ja samalla toimeentulostaan, samaan aikaan julkisen sektorin tuottavuus nousi 50 prosenttia ja teollisuudenkin 20-40 prosenttia. Työntekijöiden hyvinvointina tai valtion parantuneena kassatilanteena tuottavuuden nousu ei kuitenkaan näkynyt, vaan se mitattiin yritysten ja niiden emoyhtiöiden nousseina pörssiarvoina.

Siltala kyseleekin, millä oikeudella ja kenen luvalla ihmisiä köyhdytetään keskiluokkaa myöten ja samalla elämää raaistetaan. Kysymys on sen verran hyvä, että siitä napsahti hiljattain Kirkon tiedonvälityspalkinto.

Paperintekijöille kehuja puun takaa

Siltalan tiiliskivestä löytyy sieltä täältä pieniä paloja ajan virrassa muiden tavoin keikkuvasta paperiteollisuudestakin; mutkan kautta tulee jopa kehuja meikäläisten paperintekijöiden ammattitaidosta. Puun takaakin tullut tunnustus kannattaa huomioida, rospuuttoaikoina vallankin.

Kirjan kappaleessa "Onko USA:n tie meidänkin tie?" UPM:n ja Myllykoski Paperin johtajat Ville Paljakka ja Tapio Ahola päivittelevät amerikkalaisten ja saksalaisten paperintekijöiden pähkäilyjä niin koneiden kuin tuotannonkin kanssa. Jenkit eivät yksinkertaisesti tahdo saada korjatuksi koneitaan, ja saksalaiset juoksentelevat ympäriinsä hyörimässä nippeleiden kanssa siinä, missä "suomalainen kävelee hyvin rauhallisesti ja tietää just tarkkaan mitä se tekee – se on optimoinut askelmääränkin", toteaa Ahola.

UPM:n Ville Paljakka suomii puolestaan amerikkalaistehtaiden johtamistapaa, jossa pääkonttori on hoitelevinaan ajattelun ja tehtaat – missä ovatkaan – ovat tekevinään työt.

- Kyllä se on uskomatonta se tietotaidon heikkous jo käyttöinsinöörien tasolla monta kertaa, ihmettelee Paljakka amerikanmallia.

Tapio Ahtola tulee paljastaneeksi ainoan houkuttimen, mikä tekee tähän maailman aikaan investoimisen Suomeen houkuttelevaksi, vaikka suomalainen insinööri on kaksi kertaa kalliimpi kuin intialainen kollegansa. Piilaakson inssi Yhdysvalloissa puolestaan vetää suomalaiseen ammattiveljeensä nähden tuplapalkkaa, tietävät Siltalan kirjassa maailmanmenoa kommentoivat paperiteollisuuden johtajat.

- Ainoa houkutin alkaa olla se työvoiman ammattitaito, kun kuituraaka-aineen saatavuus rupeaa olemaan äärirajoillaan, sanoo Ahola suhtautuen varauksella itärajan takaiseen puuraaka-aineeseen.
 
- Kuka siellä päättää hinnoista, ja kenen kanssa sä voit tehdä sopimuksen tai keiden kaikkien kanssa sun on tehtävä sopimus?

Yhtä kaikki, parhaat paperilaadut tehdään edelleen Suomessa, ja nimenomaan tänne suunnatut investoinnit ovat Ville Paljakan mukaan nostaneet parissakymmenessä vuodessa suomalaisen työn tuottavuuden maailman huipulle.

Sikariportaan ohella rivimiehetkin pääsevät kirjan sivuilla ihmettelemään kansainvälistä meininkiä. Kun Ahlströn sijoitti loppupeleissä roimat tappiot tehneen kattilatehtaan Yhdysvaltoihin, palasi paikalla käynyt Varkauden tehtaiden pääluottamusmies Jorma Vokkolainen lievästi sanoen järkyttyneenä takaisin Suomeen:

- Oli niin vanhanaikainen johtamisjärjestelmä ja niin tonttuu porukkaa ja laatu oli semmosta, että kun me sanotaan että ryssiks menee, niin siellä meni, purki pääluottamusmies Vokkolainen mieltään rapakon takaa kotiuduttuaan.

Kun Varkaudessa tehtiin ja laitettiin kohdalleen kaikki tip ja top ja mittailtiin vielä senkin jälkeen, oli Jenkeissä kaikki pirin-pärin.

- Ei ne välittäneet mistään mitään, ne oli vaan palkattuina. Ne teki sen ja jätti siihen.

Vokkolaisen purkauksesta saa kirjasta käsityksen, että pannut paukuteltiin kasaan, mutta sitä miten ne toimivat ei katsottu ihan viimisen päälle.

"Vanhaan hyvään aikaan"

Siltala luonnehtii palkkatyöntekijöiden nousukaudeksi Suomessa vv. 1960-90 välistä aikaa, jolloin täällä tehtiin investointien maailmanennätys valtiovallan suojeluksessa: jos teollisuus investoi, pääomaverotus oli lievää. Toisen maailmansodan jälkeen työn ja pääoman kompromissi tarkoitti Siltalan mukaan sitä, että ay-liike luopui sosialisointivaatimuksista, mutta sai neuvotella ja tinkiä työehdoista. Pohjoismainen malli antoi merkitysyhteyden sosialidemokraattisen liikkeen, poliittisen demokratian, taloudellisen vaurauden ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin välille. Sosialidemokraatit myivät työrauhaa ja saivat reformeja.

Kahdeksan tunnin työpäivää pidettiin sotaponnistusten hintana, mutta työväenliikkeen vanhan tavoitteen mukaan se jätti myös kahdeksan tuntia ihmisenä olemiselle. Pääomarahastot sen koommin kuin HEX tai PIX eivät vielä olleet merkittäviä tekijöitä yhteiskuntapolitiikassa. UPM:n Ville Paljakka muistelee aikaa, jolloin Casimir Ehrnroothkin saattoi puhua vielä yrityksensä työllistämisvastuusta.

- Eihän vielä 70-luvulla eikä 80-luvun alussakaan osakkeet näytelleet mitään roolia. Meni hyvin tai huonosti, niin Kaukaan osake oli aina samanhintainen, kertoo Paljakka kirjassa.

Metsäteollisuuden kilpailukyky oli valtiovallan silmäterä. Vaikka devalvaatioita tehtiin sen tarpeiden mukaan, kadehdittiin vientiteollisuudessa vakaita kotimarkkinoita. 1992 metsäteollisuudessakin arveltiin, että D-kortti oli katsottu viimeisen kerran. Onnellista sattumaa Siltalan mukaan oli, että kansallisen yhteistyön suojissa kehitetyt rakenteet olivat riittävän voimakkaita tulevaan hyperkilpailuun. Suurfuusiot oli toteutettu, ja metsäklusteri koneiden valmistusta myöten huipputasoa.

Tuotantoennätyksiä tukka sängellä

Kivuttomasti fuusiot eivät tapahtuneet: yksi pikku episodi tapahtui UPM:n Kymin tehtailla, kun vanhaan ajattelutapaan – "ei duunareista ole muuttujiksi" - juuttuneen keskijohdon kanssa kränäväleihin joutuneet paperityöntekijät osoittivat tarpeellisuutensa ajelemalla paperikoneilla tuotantoennätyksiä ja päät sängelle yhteishengen osoitukseksi.

- Metsäteollisuudessa manattiin, että miks helvetis me lähdettiin tällaselle alalle. Miksei me lähdetty vaikka pankki- tai osuuskauppa-alalle tai rakentamiseen, pohti Stora Enson Kimmo Kalela vielä 1970-luvulla.

Kalela joutui Paperiliiton kanssa napit vastakkain pariinkin otteeseen, ensin ollessaan vastuullisessa asemassa Kirkniemen tehtailla 60-70-lukujen vaihteessa ja toisen kerran saneeratessaan Tervakoskea Pekka Laineen kanssa 1980-luvun alussa. Lakkoherkkyys oli noihin aikoihin valppaimmillaan. Kun 60-luvun alkupuolella mentiin mestarin pillin mukaan, oli toimenkuvat jo 70-luvulle tultaessa rajattu tarkansorttisesti.

- Tyypillinen hommahan oli, perse penkkiin ja paljo tästä maksetaan, ja sit nousee jos nousee. Se oli 70-lukua vielä, muistelee Kaukaan entinen johtaja Paljakka kirjassa aikaa, jolloin hän oli vuoromestariharjoittelijana Heinolassa.

Työmaajuopottelu ei 70-luvulla ollut harvinaista yhdelläkään toimialalla, herrakerroksen pitkät lounaat olivat maan tapa. Paljakka kertoo, että Imatran valtionhotellista tapasi ensolaisia viikonpäivästä riippumatta, ja niinsanotulla Kaukaan klubilla saattoi nauttia talon antimista tehtaan piikkiin, jos mukana oli vieraita.

- Ykskin porukka kysyi, että voitteks te lainata meille yhtä vierasta, mutta toinen porukka sanoi että ei, kun meillä on vain yksi.

JOUNI HENTULA

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. 551 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2004. ISBN 951-1-18782-1.